Täysin turhaa pohdintaa taivaasta

Taivas.

Taivaasta tuo kaikkitietävä Wikipedia kertoo seuraavaa:

Taivas määritellään usein ilmakehän ja ulkoavaruuden väliseksi tilaksi, joka havaitaan taivaankappaleen pinnalta. Täsmällistä määritelmää on vaikea antaa. Taivas voidaan käsittää joko horisontin tai planeetan pinnalla olevien esineiden rajaamaksi ilmakehän näkyväksi osaksi.

Taivas on uskonnollinen käsite fyysisestä tai ei-fyysisestä paikasta. Kristinuskossa taivas on Jumalan, enkelien ja Jumalan yhteydessä täydellisen onnellisten vainajien olinpaikka.

Ajatuksissamme taivas, tuo hyveellisten vainajien lopullinen sijoituspaikka, vaahteranlehtialusvaatteiden ja viinirypäleiden paratiisi, sijaitsee jossain ylhäällä taivaalla. Sieltähän myös se vanha herra kuikkii maahan pilvien lomasta.

Taas tulen tähän samaan dilemmaan, että mitähän nuo muunmaalaiset ajattelevat taivaasta ja helvetistä. Onko taivas, ikuisuus ja autuus aina tuolla ylhäällä taivaalla vai onko tämä vain jotain luterilaista ajattelua?

Englanniksi heaven ja sky ovat eri sanoja (hoo, olen tehnyt kielitieteellisen löydön!). Taas lainatakseni Wikipediaa, Heaven may refer to the physical heavens, the sky or the seemingly endless expanse of the universe beyond. This is the traditional literal meaning of the term in English, however since at least the 11th century, it is typically also used to refer to an afterline plane of existence in various religions and spiritual philosophies, often described as the holiest possible place.

Enää ei siis sanota englanniksi, että jotain on heaven-taivaalla, vaan aina sky-taivaalla. Miksi moinen muutos? Mitä tuolloin 1000-luvulla tapahtui? Miksi tämä paratiisi on siis sijoitettu taivaalle? Milloinkas ne ensimmäiset raamatulliset kirjoitukset syntyivätkään?

Menikö paratiisin sijoittaminen pilvien taakse paremmin jakeluun uppiniskaisille talonpojille? Jos paratiisi olisi maan alla tai vedessä, joku voisi koittaa mennä sinne, ja todeta, ettei täällä voi mitään paratiisia. Taivas on niin loputon, että kukaan ei voi todistaa sitä, etteikö paratiisitaivas siellä olisi.



Huoh. Olo on kuin Puhilla, liian pienet aivot ja maha täynnä hunajaa.

Tädittelystä kimpaantuminen

Onpa tädillä hassu paita, HS/Nyt 32/2009

Kaikkea sitä onkaan. Voi äimänkäpälä sentään, ahdistuskäyrä nousee tuota keskusteluviestiketjua lukiessa.

En ole ajatellutkaan, että tämmöisestäkin asiasta kuin tädittelystä ja sedittelystä voi joku vetää herneen nenäänsä. Kyllä kait sitä tulisi täditeltyä kaikkia vähänkään aikuisen näköisiä ihmisiä tärpän läsnäollessä, vaikka hänelle on vielä tässä vaiheessa aivan herttaisen sama onko täti setä vai setä täti. Kunhan hän lähtee vähän aktiivisemmin liikenteeseen, alkaa varmaan nämä tädittelyt ja sedittelyt tulla ajankohtaisemmaksi.

Ongelmana on tuo murrosikäisten ihmisten käsittely. 16-vuotiasta ei siis voi täditellä, eikä hän käy tytöstäkään, koska lapsen mielestä tyttö on paljon nuorempi, 1-6 vuotias. Tuskin 16-kesäinen haluaisikaan, että häntä tytötellään, koska hänhän on jo vaikka kuinka aikuinen!

Täytynee alkaa käyttämään neiti-, rouva-, ja herra-termiä, jotta menisi oikein, eikä kanssaihmiselle tulisi paha mieli.

Onneksi en ole presidentti

Olisi tosi vaivaannuttavaa olla presidentti kun joutuisi juttelemaan kaiken maailman ihmisten kanssa, kuten nyt tämän astronautin kanssa, jonka äidin siskon kummin kaima oli suomalainen.

Onkohan suomalaisten tarve kaivaa näitä sukujuuriyhteyksiään muunmaalaisista jotenkin eriskummallista, vai tekevätkö muut kansat myös tätä samaa, esimerkiksi ruotsalaiset? Ovatko ruotsalaiset ylpeitä siitä, että jonkun kuuluisuuden papanpappa on Ruotsista?

Ainakin tämä ilmiö kuuluu pienille kansakunnille, joiden väkiluku riittäisi nipin napin täyttämään jokin oikea miljoonakaupunki kokonaan. Tuskin venäläiset tai amerikkalaiset ovat kiinnostuneita siittä, onko mistä jonkun muun maalaisen ihmisen sukulaiset ovat kotoisin.

Tai sitten olen täysin väärässä.

Itse olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja jos huomaan jollain ihmisellä olevan kytköksiä samalle paikkakunnalle, tuntuu melkein kuin tuntisin hänet ja on heti joku syy alkaa keskustelemaan tästä aiheesta.

Asiahan on sama, mutta vain eri mittakaavassa.

EU:n tukea liito-oravatarhaukseen

30-vuotisjuhlat ovat nyt takana päin, mutta olo tuntuu edelleen samalta kuin aikaisemminkin. Ehkä aikuistuminen tapahtuu sittenkin jonain toisena päivänä.

Olen tässä miettinyt, että kuinka hyvää tukea saisi joltain EU:n rahastosta, jos alkaisin kasvattamaan liito-oravia? Meillä päin niitä ei hirveästi ole, mutta varmaankin menestyisivät ihan hyvin. Onhan Espoossa ihan suotuisa ilmasto liito-oravien kasvatukselle ja tämän taloyhtiön pihalla on sopivasti puita, jossa ne voisivat vilistää. Ruokinta pitäisi vaan jotenkin järjestää niin, etteivät ne mätkähtelisi parvekelaseihin päivällisaikaan..

Liito-orava on kyllä vekkuli eläin. Käyttäytyvätköhän ne samalla tavalla kuin tilhet loppukesästä, että humalaspäissään lentelevät miten sattuu kun ovat popsineet käyneitä marjoja. Menee nimittäin tuo kehä 1 sen verran läheltä, että saattaisi jopa olla aika vaarallistakin, jos meinaisin kovinkin isoa liito-oravatarhaa pitää.

Tosin eivätpä oravat mahda marjoja paljon syödä...

Pudonneen omenan kohtalo

Aamupuuron sekaan vahingossa tippunut omena näyttää aika irvokkaalta, mutta on varmasti ihan syötävä ja hyvän makuinen oudosta ulkonäöstä huolimatta. Puurokin on syötävissä vaikkakin siihen on varmasti tarttunut omenankuoresta epämääräinen määrä erilaisia torjunta-aineiden ja tuhohyönteisten jäämiä.

Aasinsiltana seuraava kysymys: voihan spurgu olla ihan kiva spurguudestaan huolimatta, mutta ketä kiinnostaa tietää?

Kun pikkulapsen kanssa on kaupungilla, ovat lastenvaunut ventovieraille aina syy alkaa juttelemaan. Tämä on ihan luonnollista, koska lapsi herättää usein positiivisia ajatuksia ja muistoja omista lapsista ja lapsenlapsista.

• Mikä sen nimi on?
• Kuinka vanha se on?
• Joko se kävelee ja puhuu?
• Elämän kiertokulku - toinen aloittelee ja toinen tässä jo lopettelee kävelemistä.

Nämä samat asiat käydään aina läpi. Normaalien ihmisten kanssa tämmöinen jutustelu onkin ihan mukavaa, mutta ei kukaan halua jutella puliukkojen ja -akkojen kanssa. Spurgut ovat pelottavia ja haisevat pahalle. En minä halua, että sellainen juttelee minulle tai työntää sormeaan tärpän nenään. Kun sisäinen naarassusi herää, vetää lapsensa kauemmaksi ja ilmoittaa spurgulle, että keskustelu loppui tähän, alkaa haistattelu.

Heillä on varmasti omat piirinsä, jutelkoon siellä vauva-asioita. Ja onhan Espoossa nyt jotain saaria, jonne ei ole tieyhteyttä. Voisihan ne kipata vaikka sellaiselle pikku saarelle. Kerran viikossa tulisi lautalla ruoka- ja juomalastit ja kaikilla olisi kivempaa.

Tämä on oikeasti tosi surullista, koska eiväthän puliukot aina ole olleet puliukkoja. Ehkä jollain on ollut koti ja työ, mutta sitten on mennyt jotain vikaan ja tulos on tämä...

...Jos puuroon tippuneen omenan pesee, kuivaa ja laittaa takaisin hedelmäkoriin, näyttää siltä, ettei se olisi pudonnut ollenkaan.

Musertuneet tavoitteet

Palataksemme tavoitteisiin, näyttää pahasti siltä, että jäävät tekemättä. Nimittäin sushiaterian syöminen ja metrolla matkustaminen päättäriltä päättärille ennen 30-ikävuotta. Tämä merkkipaalu ohitetaan jo sunnuntaina, enkä millään jaksaisi enää tähän hätään lähteä keskustaan ajelemaan metrolla. Ehkä tavoitteet eivät olleetkaan minulle millään tavalla merkittäviä tai sitten olen vain joko laiska tai saamaton. Epäonnistuttuani tavoitteissani en siis saanutkaan mitään aikaan ennen 30-vuotta. Voin kuitenkin koettaa päteä muilla avuillani. Näitähän ovat...noh...?

*

Olen todistanut, ettei ihmisen kapasiteetti yllä kuin viiden parvekeikkunan pesemiseen. Tämän hieman kyseenalaisen tutkimuksen osoittaa oikeaksi lisääntynyt kiroilun määrä ja huono pesutulos lopuissa ikkunoissa.

Kyllä äitiyslomalla huilitaan

Kun sanoo olevansa äitiyslomalla, usein tämä ilmaisu korjataan, että "vaikka eihän se lomaa sinänsä ole". Mutta ovat väärässä nuo korjaajat. On se lomaa. Samat kotiaskareet sitä pitäisi tehdä vaikka töissä kävisi. Nyt on melkein 10 tuntia enemmän aikaa laittaa astiat tiskikoneeseen ja pyykit pois pyykkikoneesta kuin jos olisin töissä ja lapsi hoidossa. No, ehkä "hoitovapaa" on parempi ilmaisu.

Kotiäidin päivät täyttyvät muun muassa seuraavanlaisista asioista: heräämishärdellit, aamupäivän riehutuokio puistossa, päiväunille ja äidin ihana ja rauhallinen kahvihetki ja lehdenlukutauko, piilosilla olo, iltahälinät ja nukkumaanmenohärdellit. Tähän väliin kymmenet "ei saat" ja "ota kivi pois suusta".

Päivät ovat siis suhteellisen yksinkertaisia, mutta huomattavan antoisia normityöpäivään verrattuna. T'änään tärppä esimerkiksi taputti ensimmäisen kerran! Voi onnea. Töissä ei silleen koe iloistumista siittä, että työkaveri osaa tehdä jotain ihan uutta. Kuinkahan sitä osaa taas sopeutua työelämään tammikuussa kun olen n. puolitoista vuotta ollut kotosalla omissa ympyröissäni? No, turhaanpa sitä vielä murehtimaan.

Mietittin tuossa yksi ilta, että jos lapselle laittais koirapannan kaulaan, niin helpottaisi kaupassa käyntiä, kun lapsosen voisi jättää koiraparkkiin. Kaikissa kaupoissa koiraparkkia ei ole, mutta isommissa on kyllä...

Kutsukaamme niitä tähtihetkiksi

Parin viikon päästä oleviä 30-vuotisjuhlia suunnitellessa tulee väistämättä mietittyä, mitä sitä onkaan saanut aikaan tähän mennessä. Lähinnä perussettiähän tämä elämä on, mutta löytyy niitä muutamia tähtihetkiäkin.

Yksi tähtihetki oli lakkiaspäivänämme, jolloin lakituksen jälkeen omasta noin seitsemän hengen kaveriporukastamme otettiin ryhmäkuva. Siinä se oli - ajatus siittä, että enää on tämä kesä jäljellä, jonka jälkeen tämä poppoo hajoaa - yksi lähtee opiskelemaan tuonne, toinen jonnekin muualle.

Suurin tähtihetki on tietenkin Tärpän syntymä, mutta niin oli sekin hetki suuri ja muistiinpainuva, kun ensimmäisen kerran tärpän syntymän jälkeen ajoimme vanhempieni luokse. Hetki, jolloin ovi avattiin ja uutukaiset mummo ja pappa ottivat tärpän syliinsä, ja unohtivat minut ja mieheni ulko-ovelle, jäi kyllä mieliin.

Tähtihetkeksi, joskaan ei yhtään vastaanvanlaiseksi, voidaan kutsua erästä Jonna Tervomaan keikkaa. Olin siihen aikaan suuri Jonna-fani ja keikan jälkeen ruinasin tietysti nimmaria. Jonnalta en jostain syystä nimmaria saanut, mutta nimmarin antoi Jonnan isä. Voi sitä kultaista 80-lukua ja "Minttu sekä Ville"-kappaletta! Jonna Tervomaan isän nimikirjoitusta ei varmasti ole kovinkaan monella!

Keskuspölyimuri ja feng shui

Kävimme eilen Valkeakosken asuntomessuilla. Tärppä jäi päiväksi mummolaan hoitoon, joten meillä oli hyvää aikaa messuilla osallistua arvontoihin. Hienoa palkintoja onkin luvassa, mutta sitä Maxit kivitalopakettia siellä ei ollut arpajaisvoittona. Harmillista. Se olisi ollut tarpeen. Aikomuksenamme on nimittäin rakentaa/rakennuttaa talo tässä tulevan parin vuoden sisällä.

Yksi palkinto jäi vähän arveluttamaan, nimittäin keskuspölyimuri. Sellainen olisi tosi lysti vekotin siinä omassa tulevassa talossa, mutta mihin hemmettiin me se laitettaisiin tässä vuokra-asunnossamme?! Ei sitä tänne voi asentaa, eikä se mahdu häkkikomeroonkaan talteen. Kuitenkin se on niin kallis ja hyvä, ettei sitä nyt anneta poiskaan pitovaikeuksien vuoksi.

En tiedä tarkalleen miltä keskuspölyimuri näyttää, mutta ehkä sen voisi naamioida lohikäärmeeksi ja laittaa luikertelmaan eteisestä olohuoneen poikki keittiöön. Asiaa ihmetteleville voisi asian kuitata lohikäärmeen hyvällä feng shuilla.

Olen miettinyt luolamiehiä.

Rakastuivatko luolamiehet vai onko rakastaminen tullut sivilisaation myötä?

Luulen, etteivät luolamiehet rakastaneet vaan toiminta oli enemmän muiden eläinten soidinmenoja vastaavaa. Kuka pörhensi rintakarvansa kaikista suurimmaksi palloksi ja kenen karjunta kuullosti kaikista möreimmältä, sai osakseen ansaittua kiitosta.

Kuinka sen ajan apinasta polveutuvat ihmiset olisivatkaan voineet rakastua kun kommunikointi vastasi lähinnä Tärpän kommunikoinnilta, osoitetaan sormella ja sanotaan Önkh. Oletettavasti silloin ei pääse ihan sisälle toisen syvimmistä tunteista ja ajatuksista.

Missä vaiheessa rakkaus sitten tuli kuvioihin mukaan? Ehkä silloin, kun monimutkaiset soidinmenot alkoivat tuntumaan liian työläältä ja pääsi helpommalla olla vain yhden naaraan kanssa. Varsinkin kun oli huomannut kyseisen naaran osaavan tehdä maittavaa apetta juurista ja männynkävyistä, päälle loraus vastalypsettyä mammutinmaitoa niin avot.

Ajatus nyt vähän lipsuu, mutta eivätkö joutsenetkin heilastele loppuelämänsä saman yksilön kera? Ovatko joutsenet siis samalla älyllisellä tasolla ihmisen kanssa ainakin tässä asiassa?

Kaikenlaisia elämäntapoja

Raskaus jätti tähän ruhoon ylimääräisiä liikakiloja. Muutama liikakilo ei niin haittaisi - olenhan äiti, enkä enää niin kriittinen omasta ulkonäöstä, mutta liikakiloja jäi kuitenkin mielestäni hieman ylinmäärin. Nyt on siis edessä painonpudotus Antti Heikkilän oppien mukaan. Hiilihydraatit on heivattu mäkeen (jäätelö toki kuuluu kesän vakiovarusteisiin, mutta kohtuudella) ja pihvit tirisevät pannulla kookosöljyssä rypsiöljyn sijaan.

Heikkilän kirjat toimivat kieltämättä melkoisena herättäjänä terveelliseen ruokavalioon, ei niinkään pelkästään laihduttamiseen, mutta myös siihen, miten voisi väistellä kaikenlaisia syöpiä ja diabeteksia. Oma olo onkin kohentunut kummasti jo parin viikon dieetin jälkeen. Maha ei enää turpoa iltaisin jalkapalloksi ja ruoan jälkeen ei ole enää niin väsynyt olotila.

Kritiikkiä tämä (-kin) on saanut osakseen. Heikkilä on kuitenkin ortopedi. Kuinka uskaliasta on muuttaa kokonaisvaltaisesti elämäntapaansa ortopedin teesien mukaan? Ortopedit ovat hyviä kipsaamaan murtuneen ranteen, mutta miten on tuo ravitsemustieteen laita? Olisi niin paljon helpompaa, jos olisi tiedossa se yksi ja ainoa tie hyvään elämään. Nyt täytyy vaan itsellä löytää oma hyvänolon polkunsa, jossa on otettu kaikki hyvät puolet eri ravitsemusohjeista.

Mutta sitten asiaan. Kotiäidiltä kysyttäessä, että mitä kuuluu, mitä ihmiset ajattelevat heille vastattavan? Yleensähän vastaus on se, mitä lapselle kuuluu, koska mitä muutakaan sitä olisi mielessä. Tämä saattaa toki olla äärimmäisen tylsää joillekin sinkkukavereille.

No sellaista kuuluu tänään, että löysin keittiön lipaston alakaapista marakassin ja vanhan maitopullon, jossa oli maidon jämät. Hajusta päätellen olivat olleet siellä jo tovin. Syyllinen tähän löytynee lastenhuoneesta. Vähän myöhemmin ihmettelin mikä outo älämölö kuuluu kylppäristä? Tärppä oli mahaansa myöten vaatteenpesukoneessa ja mongersi siellä, kun ei päässyt enää eteen- eikä taaksepäin. Jutteli varmaan sille lelupalikalle, jonka oli sinne laittanut hetkeä aiemmin, ennen kuin itse ajatteli mennä perässä.

Tehokkuutta sodankäyntiin

Kuunnellessa miesten armeijapuheita tulee väistämättä mieleen, että voisikohan tuo hieno organisaatio palkata riveihinsä tehokkuusvääpelin, joka laittaisi hieman järkeä siihen puulaakiin: Kovasti on kiire sotapojilla joka paikkaan ja sitten istutaan tuntitolkulla ja odotetaan, että on taas kiire seuraavalle etapille.

Näitä odotusaikoina tehokkuusvääpeli voi kouluttaa sotilaita seuraavissa asioissa:

• kuinka tehdään merimiessolmu
• silitysraudan perusteet
• sisäänpäin haukottelu
• tai jin 42 asentoa

Kaikki nämä taidot voivat tulla tarpeeseen tulevaisuuden sodankäynnissä, eritoten sisäänpäin haukottelu on hyvästä erilaisissa ryhmätöissä.

Ajatuksia

Olen ajatellut seuraavia asioita:

Sammakot

Harmi kun Suomessa elää vain rumia sammakoita. Olisi kivaa, jos täälläkin eläisi erivärisiä pieniä sammakoita, jotka ovat supersöpön näköisiä. Nämä ovat kuitenkin aika uhanalaisia ja ilmeisesti tykkäävät hieman lämpimämmistä olosuhteista. Tässä mielessä Suomi on aika tylsä maa.

Kuutit

Elää Suomessa ihan söpöjäkin eläimiä kuten kuutit. Kuutit ovat pieniä, pörröisiä ja valkoisia, jotka kuikkivat jään reiästä ulos. Harmi kun kuuttius on aika lyhyt ajanjakso. Kasvaessaan kuuteista tulee vähän delfiiniä rumempia otuksia.

Kaikkihan tietävät perinteisen Hakka-pelin, jossa hakataan kuutta puupalikaa puisella vasaralla ja kun kaikki palikat on hakattu, käännetään peli ympäri ja jatketaan. Tätä peliä hieman jalostamalla saataisiin lystikäs kuuttipeli, jossa laudan toisella puolella on pää ja toisessa jalat, vai pyrstökö se kuuteilla on?

Tavoite

Olin ajatellut tehdä ennen kolmeakymmentä ikävuotta seuraavat asiat

1. reppumatkailla vuosi ulkomailla
2. syödä sushia ja pallokalaa
3. juosta puolimaraton
4. tehdä sata punnerrusta yhteenmenoon
5. matkustaa Helsingin metron päätepysäkiltä toiselle

Enää en ennätä olla vuotta ulkomailla, pallokalan syöminen on mielestäni liian vaarallista (tuskin sitä Suomesta saisikaan), puolimaraton tuntuu erittäin kaukaiselta asialta, koska en ole juossut raskaaksi tulon jälkeen paljoakaan enkä todellakaan jaksa punnertaa noin paljoa.

Päätin ottaa tavoitteekseni vain seuraavat asiat, sushin syöminen ja metrolla matkustaminen. Aika masentavat tavoitteet seuraavalle kuukaudelle, kun elokuussa aika loppuu.

Takapenkin jupinoita

Istun yleensä auton takapenkillä vaahtosammuttimen kokoisen poikamme, Tärpän (toim. huom. nimi muutettu) seurana. Koska keskusteluyhteys kohta vuoden ikäiseen Tärppään on välillä vaillinaista, täytyy minun ajankulukseni jupista etupenkillä sijaitsevalle miehelleni. Musiikki tai äänikirja on tavallisesti niin kovalla, etteivät minun jupinani yleensä kuulu minnekään.

Täytän kolmekymmentä tänä armon vuonna 2009. Aluksi ajattelin, että kyseinen rajapyykki tulee ohitettua olankohautuksella, mutta näyttää siltä, että pyrin välttämään suuremmat ahdistukset tällä kirjallisella tuotannolla.

Olen olettanut, että ne 1979 syntyneet sinkkunaiset ja -miehet, jotka etenevät tällä hetkellä urallaan, asuvat poikamiesboxissa, matkustelevat ja syövät sushia viikonloppuisin, kärsivät suuremmasta kolmenkympin kriisistä kuin minä. Eihän minulla ole mitään syytä saada kolmenkympin kriisiä. Olenhan naimisissa, minulla on lapsi ja olen töissä ihan normaalissa työpaikassa. Olen siis saavuttanut tietyt yhteiskunnallisesti hyväksyttävät etapit elämässäni. Työt sivuutan tässä kohtaa, koska työasiat ovat tylsiä.