Täysin turhaa pohdintaa taivaasta

Taivas.

Taivaasta tuo kaikkitietävä Wikipedia kertoo seuraavaa:

Taivas määritellään usein ilmakehän ja ulkoavaruuden väliseksi tilaksi, joka havaitaan taivaankappaleen pinnalta. Täsmällistä määritelmää on vaikea antaa. Taivas voidaan käsittää joko horisontin tai planeetan pinnalla olevien esineiden rajaamaksi ilmakehän näkyväksi osaksi.

Taivas on uskonnollinen käsite fyysisestä tai ei-fyysisestä paikasta. Kristinuskossa taivas on Jumalan, enkelien ja Jumalan yhteydessä täydellisen onnellisten vainajien olinpaikka.

Ajatuksissamme taivas, tuo hyveellisten vainajien lopullinen sijoituspaikka, vaahteranlehtialusvaatteiden ja viinirypäleiden paratiisi, sijaitsee jossain ylhäällä taivaalla. Sieltähän myös se vanha herra kuikkii maahan pilvien lomasta.

Taas tulen tähän samaan dilemmaan, että mitähän nuo muunmaalaiset ajattelevat taivaasta ja helvetistä. Onko taivas, ikuisuus ja autuus aina tuolla ylhäällä taivaalla vai onko tämä vain jotain luterilaista ajattelua?

Englanniksi heaven ja sky ovat eri sanoja (hoo, olen tehnyt kielitieteellisen löydön!). Taas lainatakseni Wikipediaa, Heaven may refer to the physical heavens, the sky or the seemingly endless expanse of the universe beyond. This is the traditional literal meaning of the term in English, however since at least the 11th century, it is typically also used to refer to an afterline plane of existence in various religions and spiritual philosophies, often described as the holiest possible place.

Enää ei siis sanota englanniksi, että jotain on heaven-taivaalla, vaan aina sky-taivaalla. Miksi moinen muutos? Mitä tuolloin 1000-luvulla tapahtui? Miksi tämä paratiisi on siis sijoitettu taivaalle? Milloinkas ne ensimmäiset raamatulliset kirjoitukset syntyivätkään?

Menikö paratiisin sijoittaminen pilvien taakse paremmin jakeluun uppiniskaisille talonpojille? Jos paratiisi olisi maan alla tai vedessä, joku voisi koittaa mennä sinne, ja todeta, ettei täällä voi mitään paratiisia. Taivas on niin loputon, että kukaan ei voi todistaa sitä, etteikö paratiisitaivas siellä olisi.



Huoh. Olo on kuin Puhilla, liian pienet aivot ja maha täynnä hunajaa.

Tädittelystä kimpaantuminen

Onpa tädillä hassu paita, HS/Nyt 32/2009

Kaikkea sitä onkaan. Voi äimänkäpälä sentään, ahdistuskäyrä nousee tuota keskusteluviestiketjua lukiessa.

En ole ajatellutkaan, että tämmöisestäkin asiasta kuin tädittelystä ja sedittelystä voi joku vetää herneen nenäänsä. Kyllä kait sitä tulisi täditeltyä kaikkia vähänkään aikuisen näköisiä ihmisiä tärpän läsnäollessä, vaikka hänelle on vielä tässä vaiheessa aivan herttaisen sama onko täti setä vai setä täti. Kunhan hän lähtee vähän aktiivisemmin liikenteeseen, alkaa varmaan nämä tädittelyt ja sedittelyt tulla ajankohtaisemmaksi.

Ongelmana on tuo murrosikäisten ihmisten käsittely. 16-vuotiasta ei siis voi täditellä, eikä hän käy tytöstäkään, koska lapsen mielestä tyttö on paljon nuorempi, 1-6 vuotias. Tuskin 16-kesäinen haluaisikaan, että häntä tytötellään, koska hänhän on jo vaikka kuinka aikuinen!

Täytynee alkaa käyttämään neiti-, rouva-, ja herra-termiä, jotta menisi oikein, eikä kanssaihmiselle tulisi paha mieli.

Onneksi en ole presidentti

Olisi tosi vaivaannuttavaa olla presidentti kun joutuisi juttelemaan kaiken maailman ihmisten kanssa, kuten nyt tämän astronautin kanssa, jonka äidin siskon kummin kaima oli suomalainen.

Onkohan suomalaisten tarve kaivaa näitä sukujuuriyhteyksiään muunmaalaisista jotenkin eriskummallista, vai tekevätkö muut kansat myös tätä samaa, esimerkiksi ruotsalaiset? Ovatko ruotsalaiset ylpeitä siitä, että jonkun kuuluisuuden papanpappa on Ruotsista?

Ainakin tämä ilmiö kuuluu pienille kansakunnille, joiden väkiluku riittäisi nipin napin täyttämään jokin oikea miljoonakaupunki kokonaan. Tuskin venäläiset tai amerikkalaiset ovat kiinnostuneita siittä, onko mistä jonkun muun maalaisen ihmisen sukulaiset ovat kotoisin.

Tai sitten olen täysin väärässä.

Itse olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja jos huomaan jollain ihmisellä olevan kytköksiä samalle paikkakunnalle, tuntuu melkein kuin tuntisin hänet ja on heti joku syy alkaa keskustelemaan tästä aiheesta.

Asiahan on sama, mutta vain eri mittakaavassa.

EU:n tukea liito-oravatarhaukseen

30-vuotisjuhlat ovat nyt takana päin, mutta olo tuntuu edelleen samalta kuin aikaisemminkin. Ehkä aikuistuminen tapahtuu sittenkin jonain toisena päivänä.

Olen tässä miettinyt, että kuinka hyvää tukea saisi joltain EU:n rahastosta, jos alkaisin kasvattamaan liito-oravia? Meillä päin niitä ei hirveästi ole, mutta varmaankin menestyisivät ihan hyvin. Onhan Espoossa ihan suotuisa ilmasto liito-oravien kasvatukselle ja tämän taloyhtiön pihalla on sopivasti puita, jossa ne voisivat vilistää. Ruokinta pitäisi vaan jotenkin järjestää niin, etteivät ne mätkähtelisi parvekelaseihin päivällisaikaan..

Liito-orava on kyllä vekkuli eläin. Käyttäytyvätköhän ne samalla tavalla kuin tilhet loppukesästä, että humalaspäissään lentelevät miten sattuu kun ovat popsineet käyneitä marjoja. Menee nimittäin tuo kehä 1 sen verran läheltä, että saattaisi jopa olla aika vaarallistakin, jos meinaisin kovinkin isoa liito-oravatarhaa pitää.

Tosin eivätpä oravat mahda marjoja paljon syödä...

Pudonneen omenan kohtalo

Aamupuuron sekaan vahingossa tippunut omena näyttää aika irvokkaalta, mutta on varmasti ihan syötävä ja hyvän makuinen oudosta ulkonäöstä huolimatta. Puurokin on syötävissä vaikkakin siihen on varmasti tarttunut omenankuoresta epämääräinen määrä erilaisia torjunta-aineiden ja tuhohyönteisten jäämiä.

Aasinsiltana seuraava kysymys: voihan spurgu olla ihan kiva spurguudestaan huolimatta, mutta ketä kiinnostaa tietää?

Kun pikkulapsen kanssa on kaupungilla, ovat lastenvaunut ventovieraille aina syy alkaa juttelemaan. Tämä on ihan luonnollista, koska lapsi herättää usein positiivisia ajatuksia ja muistoja omista lapsista ja lapsenlapsista.

• Mikä sen nimi on?
• Kuinka vanha se on?
• Joko se kävelee ja puhuu?
• Elämän kiertokulku - toinen aloittelee ja toinen tässä jo lopettelee kävelemistä.

Nämä samat asiat käydään aina läpi. Normaalien ihmisten kanssa tämmöinen jutustelu onkin ihan mukavaa, mutta ei kukaan halua jutella puliukkojen ja -akkojen kanssa. Spurgut ovat pelottavia ja haisevat pahalle. En minä halua, että sellainen juttelee minulle tai työntää sormeaan tärpän nenään. Kun sisäinen naarassusi herää, vetää lapsensa kauemmaksi ja ilmoittaa spurgulle, että keskustelu loppui tähän, alkaa haistattelu.

Heillä on varmasti omat piirinsä, jutelkoon siellä vauva-asioita. Ja onhan Espoossa nyt jotain saaria, jonne ei ole tieyhteyttä. Voisihan ne kipata vaikka sellaiselle pikku saarelle. Kerran viikossa tulisi lautalla ruoka- ja juomalastit ja kaikilla olisi kivempaa.

Tämä on oikeasti tosi surullista, koska eiväthän puliukot aina ole olleet puliukkoja. Ehkä jollain on ollut koti ja työ, mutta sitten on mennyt jotain vikaan ja tulos on tämä...

...Jos puuroon tippuneen omenan pesee, kuivaa ja laittaa takaisin hedelmäkoriin, näyttää siltä, ettei se olisi pudonnut ollenkaan.

Musertuneet tavoitteet

Palataksemme tavoitteisiin, näyttää pahasti siltä, että jäävät tekemättä. Nimittäin sushiaterian syöminen ja metrolla matkustaminen päättäriltä päättärille ennen 30-ikävuotta. Tämä merkkipaalu ohitetaan jo sunnuntaina, enkä millään jaksaisi enää tähän hätään lähteä keskustaan ajelemaan metrolla. Ehkä tavoitteet eivät olleetkaan minulle millään tavalla merkittäviä tai sitten olen vain joko laiska tai saamaton. Epäonnistuttuani tavoitteissani en siis saanutkaan mitään aikaan ennen 30-vuotta. Voin kuitenkin koettaa päteä muilla avuillani. Näitähän ovat...noh...?

*

Olen todistanut, ettei ihmisen kapasiteetti yllä kuin viiden parvekeikkunan pesemiseen. Tämän hieman kyseenalaisen tutkimuksen osoittaa oikeaksi lisääntynyt kiroilun määrä ja huono pesutulos lopuissa ikkunoissa.

Kyllä äitiyslomalla huilitaan

Kun sanoo olevansa äitiyslomalla, usein tämä ilmaisu korjataan, että "vaikka eihän se lomaa sinänsä ole". Mutta ovat väärässä nuo korjaajat. On se lomaa. Samat kotiaskareet sitä pitäisi tehdä vaikka töissä kävisi. Nyt on melkein 10 tuntia enemmän aikaa laittaa astiat tiskikoneeseen ja pyykit pois pyykkikoneesta kuin jos olisin töissä ja lapsi hoidossa. No, ehkä "hoitovapaa" on parempi ilmaisu.

Kotiäidin päivät täyttyvät muun muassa seuraavanlaisista asioista: heräämishärdellit, aamupäivän riehutuokio puistossa, päiväunille ja äidin ihana ja rauhallinen kahvihetki ja lehdenlukutauko, piilosilla olo, iltahälinät ja nukkumaanmenohärdellit. Tähän väliin kymmenet "ei saat" ja "ota kivi pois suusta".

Päivät ovat siis suhteellisen yksinkertaisia, mutta huomattavan antoisia normityöpäivään verrattuna. T'änään tärppä esimerkiksi taputti ensimmäisen kerran! Voi onnea. Töissä ei silleen koe iloistumista siittä, että työkaveri osaa tehdä jotain ihan uutta. Kuinkahan sitä osaa taas sopeutua työelämään tammikuussa kun olen n. puolitoista vuotta ollut kotosalla omissa ympyröissäni? No, turhaanpa sitä vielä murehtimaan.

Mietittin tuossa yksi ilta, että jos lapselle laittais koirapannan kaulaan, niin helpottaisi kaupassa käyntiä, kun lapsosen voisi jättää koiraparkkiin. Kaikissa kaupoissa koiraparkkia ei ole, mutta isommissa on kyllä...